Olen usein miettinyt mistä kaikki oikein alkoi. Miten onnistuin päästä elämässäni tähän pisteeseen sen kaiken jälkeen. Kuinka onnekas ollenkaan.
Muistellessani lapsuuttani ja äitiäni minulle tulee yleensä ahdistunut ja pelottava olo. Kuin olisin vieläkin avuton lapsi enkä täysi-ikäinen aikuinen. Voi olla vaikea uskoa kuinka kovat traumat äitini käytös onkaan minulle jättänyt. Vielä yli 30 vuoden jälkeenkään en halua muistella lapsuuttani. Eikä sitä oikeastaan olekaan mitään syytä muistella. Olen kuitenkin halunnut kerätä tiettyjä ikäviä muistoja tähän blogiini. Tässä siis ensimmäinen.
Ensimmäinen muistikuvani äitistäni on ajalta, jolloin olin neljä- tai viisivuotias. Asuimme silloin Helsingissä. Saatoimme ulkopuolisin silmin näyttää mukavalta tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä. Isä kävi töissä ja äiti oli kotona kahden pienen lapsen kanssa. Iltaisin ja viikonloppuisin äiti kuitenkin sai raivokohtauksia milloin mistäkin.
Yksi tällainen kerta on kuitenkin jäänyt mieleeni erityisesti. Muistan kuinka tullessani pihalta sisälle näin kuinka äitini piti isoa keittiöveistä isäni kurkulla. Pieni lapsi tietenkin pelästyy tuollaisen välikohtauksen näkemisestä. Siitä ei kuitenkaan ikinä enää puhuttu ja asia unohdettiin. Minä kuitenkin muistan sen vieläkin.
Monia vastaavia ja pahempiakin tapauksia tapahtui vuosien aikana. Silti tämä episodi on jäänyt vahvimpana muistikuvana mieleeni varhaislapsuudestani. Nyt tuntuukin, että ehkä lapsuuteni loppui jo silloin siinä keittiössä 35 vuotta sitten.
